Geenit, historia ja mahdollisuudet muutokseen

Daniel Kortus Pražaisesta kemian teknologiayliopistosta kuuluu tiedemiehiin, jotka eivät pysy suljettuina akateemisessa tilassa, vaan osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun ilmastokriisistä. Sosiaalisen median tilillään Klimatomluva hän pyrkii siihen, että ilmastonmuutoksen teema tulisi osaksi laajempaa kansalaisten vastuuta. Tšekkien ympäristössä, jossa akateeminen aktiivisuus ei ole vielä itsestäänselvyys, kyse on toiminnasta, jota kannattaa tukea.

Turvallisuutta voi rakentaa monin tavoin: omaisuuden kartuttamisella, mutta myös suhteiden vahvistamisella, yksityisillä varastoilla sekä jaetuilla instituutioilla, aidalla tontin ympärillä, mutta myös naapurien luottamuksella.

Juuri siksi Kortuksen viimeaikainen ilmaus Politalk-ohjelmassa siitä, että tarvitsemme omaisuuden kartuttamisen sisäisesti: „Meidän täytyy jotenkin rajoittaa itseämme, ja olemme geneettisesti ohjelmoitu siihen, että meidän on kartutettava, lisättävä varallisuuttamme, lisättävä omaisuuttamme, turvallisuuttamme ja niin edelleen. Yhtäkkiä meidän pitäisi toimia vastoin luonnollista taipumustamme. Se on todella, todella vaikeaa.“

Sanojen virrassa tällainen ilmaisutapa voi helposti jäädä huomaamatta. Se ei kuulosta provokatiiviselta tai konfrontaatiiviselta. Kuitenkin juuri tällaisissa pienissä huomautuksissa paljastuvat usein syvemmät oletukset ajattelutavastamme. Kyse ei ole marginaalisesta yksityiskohdasta, vaan oireesta tietynlaisesta ajattelutavasta ihmisestä, yhteiskunnasta ja lopulta siitä, mitä pidämme mahdollisena. Siksi on mielekästä pysähtyä tämän lauseen äärelle. Ei siksi, että kyseenalaistaisimme Daniel Kortuksen aktiviteetit, vaan siksi, että hänen ilmaisunsa kautta voimme tukea tämän kemistin aktiivisuutta. Reflektoimalla sitä, että pääasiallinen este muutokselle ovat „meidän geenimme“.

Ensisilmäyksellä selkeä lyhennys selittää, miksi modernille ihmiselle on niin vaikeaa luopua kasvusta ja kartuttamisesta, tai miksi on vaikea miettiä vaihtoehtoja. Ongelmana kuitenkin on, että tämä lyhennys sisältää ovelan biologisoivan fatalismin. Se esittää kuvan, että nykyinen taloudellinen ja kulutuskeskeinen järjestelmä on periaatteessa kunnossa ja lopulta vain jatkoa muinaisille evoluutiivisille vaistoille. Olemme vain sellaisia. Kartutamme, koska se on sisäsyntyistä. Kuitenkin tällaisesta ajattelusta ei seuraa vain tietty kuva ihmisluonteesta, vaan myös erityinen tulkinta ihmiskunnan historiasta. Se muuttaa historian pitkän vaelluksen puutteesta yltäkylläisyyteen. Ikään kuin välillämme ja esi-isiemme välillä ei olisi ollut tuhansia vuosia kulttuurisia kokeiluja, yhteiskunnallisia muotoja tai poliittisia konflikteja.

Hiukan erilainen historia

Tällä näkökulmalla on oma perinteensä. Se ilmenee eri muodoissaan jo 1800-luvun sosiaalisessa darwinismissa. Sen perusviesti, joka sopii hyvin 1800-luvun kapitalismiin, on – kilpailu ja egoismi ovat luonnollisia, yhteistyö ja solidaarisuus ovat vain satunnaisia kulttuurisia kerroksia.

Entä jos kuitenkin tarkempi katsaus ihmisten historiaan kertoo jotain muuta? Kirjassa „Välinen apu: evoluutiotekijä“ anarkisti ja geografi Petr Kropotkin kyseenalaisti ajatuksen, että evoluation päämoottori on kilpailu. Luonnontieteellisten havaintojen ja historiallisten esimerkkien pohjalta hän osoitti, että yhteistyö ja toisten tukeminen kuuluvat tehokkaimpiin selviytymisstrategioihin. Sekä eläimillä että ihmiskunnan historiassa. Hän kyseenalaisti biologisoivat tulkinnat ihmisen käyttäytymisestä, jotka tekevät egoismista ja kartuttamisesta luonnollisen kohtalon. Hän ei kuitenkaan kirjoittanut romanttista satua ihmisen synnynnäisestä hyvästä luonteesta. Pikemminkin hän muistutti, että evoluutio ei ole yksinkertaisen yhdensuuntainen, kuten lyhytkestoisen „taistelu elämästä“ -lyhenteen perusteella voisi kuvitella: evoluutio suosii erilaisia olemassaolon muotoja – ja juuri yhteistyö on osoittautunut yhdeksi elinkelpoisimmista.

Hänen näkemyksensä eivät olleet ristiriidassa edes Darwinin kanssa. Darwin korosti myöhemmissä teksteissään toistuvasti, että yhteisöllisyyteen ja lojaalisuuteen kehittyneillä ihmisryhmillä on pitkällä aikavälillä etunsa. Myös Charles Darwinin käsityksen mukaan ihminen ei ole vain eristäytynyt oman hyödyn maksimointiin pyrkivä olento.

Tämä näkökulma kehittyy nykyantropologian ja arkeologian myötä entistäkin voimakkaammin. Kirja „Kaiken alku: ihmiskunnan uusi historia“ kirjoittajina David Graeber ja David Wengrow osoittavat, että ihmiskunta on vuosisatojen aikana jatkuvasti kokeillut erilaisia yhteiselämän muotoja. Oli egalitaarisia ja hierarkkisia yhteisöjä, paimentolais- ja pysyviä, omaisuus- ja lähes omaisuudettomia. Ihmiset ovat vuorotellen eläneet tiukan tasa-arvon ja merkittävän epätasa-arvon järjestelmissä – usein jopa saman kulttuurin sisällä.

Ja lopulta – avoin historia ei näy vain muinaisessa esihistoriassa tai ei-eurooppalaisissa yhteisöissä. Saksan historioitsija Annette Kehnel kirjassa „Me pystyimme myös toisin: Lyhyt kestävyystarina“ (Mohli jsme i jinak: Stručné dějiny udržitelnosti) osoittaa, että myös eurooppalaisessa historiassa on esimerkkejä säästeliäästä, pitkäjänteisestä ja resurssien jakamisesta perustuvasta taloudenhoidosta. Keskiaikaiset kaupungit, käsityöläisliikkeet tai kyläomistukset toimivat hänen mukaansa järjestelminä, jotka ottavat vakavasti luonnonvarojen rajoitukset ja vastuun tulevista sukupolvista. Ei tietenkään tarkoita idyllisiä maailmoja ilman konflikteja, vaan rationaalisia selviytymisstrategioita epävarmuuden oloissa.

Kartuttaminen ei ole kohtalo

Kartuttaminen ei yksinkertaisesti ole universaali biologinen imperatiivi, vaan paljon enemmän historiallisesti määritelty strategia, joka vain tietyissä olosuhteissa on tullut vakiintuneeksi ja toisissa taas hävinnyt. Moderni kapitalismi ei ole välttämättä ihmisen luonnollisen kehityksen huipentuma, vaan vain yksi mahdollinen yhteiskunnallinen järjestelmä.

Miksi tämä on tärkeää? Koska tapa, jolla nimeämme ongelman, määrittää myös, millaisia ratkaisuja voimme kuvitella. Jos väitämme, että uskalluksen puute on koodattu geeneihin, niin ekologinen muutos näyttäytyy taisteluna ihmisen luonnollisuutta vastaan. Kamppailuna itseämme vastaan. Joku voisi ajatella, että kyseessä on jo alun perin menetetty taistelu.

Jos kuitenkin sanomme, että meissä on yhtä syvälle juurtunut kyky yhteistyöhön, solidaarisuuteen ja itsensä rajoittamiseen, niin näkökulma muuttuu onneksi. Muutos ei enää ole biologinen ihme, vaan kulttuurinen ja poliittinen tehtävä. Kysymys instituutioista, koulutuksesta, mielikuvituksesta ja arvoista.

Tietysti ihmiset tavoittelevat turvallisuutta ja vakautta. Mutta turvallisuutta voi rakentaa monin tavoin: omaisuuden kartuttamisella, mutta myös suhteiden vahvistamisella, yksityisillä varastoilla sekä jaetuilla instituutioilla, aidalla tontin ympärillä, mutta myös luottamuksella naapurustoon. Juuri tässä mahdollisuuksien avoimuudessa näkyy, että kyse ei ole biologisesta kohtalosta, vaan kulttuurisesta ja historiallisesta valinnasta.

Kortuksen argumentaatiota ei tarvitse heikentää polemiikalla, vaan päinvastoin syventää toisenlaisen tuen avulla – historiallisella kokemuksella. Näyttää, että ekologinen muutos ei ole ihmiskuvan kieltämistä, vaan paluuta yhteen sen mahdollisuuksista: kykyyn järjestää yhteistä elämää vastuun jakamisen pohjalta. Uskonpidätys ei ole askeettista sankaruutta, vaan yksi sivu sivistyksen kypsyyttä – kykyä tietoisesti valita elämäntapoja, jotka kestävät paitsi tänään, myös pitkällä aikavälillä. Ongelma ei siis ole se, mitä meillä on „geeneissämme“, vaan se, millaisia tarinoita ja historiaa haluamme itsestämme kertoa.

Kirjoittaja on historioitsija.