Terroristien ja sukupuolisen apartheidin kasvattamo. Afganistan viiden taliban-hallituksen jälkeen

Oli sunnuntai, elokuun puoliväli 2021. Nigara Mirdad Omar oli työskennellyt muutaman kuukauden Varsovassa diplomaattisen lähetystön varajohtajana. – Aamuyöllä soitin veljelleni. Pelkäsin perheeni ja ystävieni puolesta. Hän sanoi, että talibaanit ovat hyvin lähellä. Kello yhdeksän kuulimme, että presidentti Ashraf Ghani oli paennut maasta. Oli selvää, että tämä oli Afganistanin loppu, jonka tunsimme viimeisen neljännesvuosisadan ajan.

Kun talibaanit valtasivat maan ensimmäisen kerran vuonna 1996, Nigara ja hänen perheensä pakenivat Kabulista. Yli kaksikymmentä naista ja lasta ahdattiin kahteen keskikokoiseen autoon.

– Etsimme suojaa Pandžširin laaksosta, josta isäni oli kotoisin. Jätimme kaiken. Itkimme koko matkan.

Älä katso ylös. Kielletyt leijat

Nigaran lapsuus ajoittui sisällissodan aikaan. Vuodesta 1992 vuoteen 1996 Kabulia pommittivat Gulbuddin Hekmatyarin raketit, huumeiden kauppiaana ja tuottajana toiminut Afganistanin kahdesti pääministeri. Silti lapset menivät kouluun, pojat ja tytöt yhdessä. Leikkivät ja lennättivät leijoja. – Kun lennätät leijoja, katsot ylös. Näet taivaan ja avaruuden. Talibaanit kielsivät tämän heti. Sinun pitää katsoa alas ja vain alas. Se on hyvin symbolista – sanoo Nigara.

Koko Kabulissa sisällissodan aikana kuoli yli 50 000 ihmistä. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana Nigara on menettänyt yli kolmekymmentä perheenjäsentään. Vuonna 1984 hänen isänsä, Mirdad Pandžširi, joutui seitsemäksi vuodeksi vankilaan yhteyksistään Ahmadi Sjahem Masudiin. Kaksi viimeistä vuotta hän vietti sellissä metri metriä, ilman valoa. Kun hänet vapautettiin, hän ei nähnyt mitään eikä pystynyt liikkumaan. Samana aikana pidätettiin 26 Nigaran perheenjäsentä.

– Äitini kuulustelujen aikana hänen kuusikuinen veljensä heitettiin ikkunasta lumeen. Ulkona oli miinus 20 astetta. Kaikki tämän vuoksi, että pakottaa äitini todistamaan. Veljeni selvisi, hänen hoiti isoäiti. Vankilassa ollut äiti oli varma, että hän oli kuollut. Yöneljän aikaan hänen piti seistä yhdellä jalalla. Me todella tunnemme vapauden hinnan.

Elokuussa 2021 Afganistan ei ollut mallimaa. Neuvostoliiton hyökkäyksen (1979-1989), sisällissodan (1992-1996) ja talibanien terrorin (1996-2001) jälkeen oli vielä paljon tehtävää. Kaikilla hallinnon tasoilla vallitsi korruptio, ja suuri osa väestöstä oli lukutaidoton. Mutta naiset saivat oppia, opiskella, perustaa yrityksiä ja harrastaa urheilua – pian tämä oli muuttumassa.

Kun Nigara Mirdad Omar aloitti työskentelyn ulkoministeriössä, naiset muodostivat viidesosan henkilöstöstä. Afganistanin parlamentissa afganilaiset naiset olivat 27 prosenttia paikoista. Hallituksessa oli neljä ministeriä, ja yli 20 naista edusti maata ulkomailla joko johtotehtävissä tai toisena. Naiset saivat oppia, opiskella ja työskennellä.

Nykyään kätilö, joka on kouluttanut monia kollegojaan, puhdistaa miesten kenkiä Kabulin kaduilla.

Talibaanit vastaan Kansallinen vastarintaliike

– Viisi ensimmäistä viikkoa 15. elokuuta olivat jatkuvaa uutisten seuraamista maasta. Kaikki muistavat lentokentän kohtaukset – vauvoja annettiin aidan yli, ihmisiä kiinni lentokoneen siivissä. Se oli aikaa läheisten puolesta pelkäämisen, mutta myös toivon aikaa, että talibaanit saadaan jälleen torjuttua.

Jo 16. elokuuta Ahmad Masud, Afganistanin kansallisen sankarin, joka taisteli neuvostohyökkäystä vastaan ja vuosina 1996-2001 talibaania vastaan, yhdessä varapresidentti Amrullah Salehin ja kolmekymmentä tuhatta taistelijaa kanssa, pääsi Pandžširin laaksoon ja ilmoitti taistelusta. Syntyi Kansallinen vastarintaliike (NRF).

– Liittyi lisää ihmisiä, myös minun perheestäni. Ei vain niitä, jotka halusivat vapauttaa maamme terroristeista, vaan myös niitä, jotka yksinkertaisesti joutuivat pakenemaan kodeistaan ja piiloutumaan. Jotkut eivät ole nähneet vaimojaan ja lapsiaan yli neljään vuoteen – kertoo Nigara.

Työ poliisina, armeijassa tai ministeriöissä ennen vuotta 2021 – se oli tuomio. Ihmiset tuhoutuivat työtodistuksiaan, kielikurssien diplomeja, ulkomailta saatuja kiitoksia, joita he olivat aiemmin saaneet. Talibaanit ylpeilevät voittaneensa maailman suurimman armeijan ja ajaneensa sen Afganistanista pois. He olivat epäuskoisia. Ja ne, jotka työskentelivät heidän puolestaan, olivat pettureita.

NRF ei vieläkään saa ulkopuolista tukea. Talibaanit Bagramin tukikohdassa ovat ottaneet haltuunsa laitteita, joiden arvo on jopa 8,5 miljardia dollaria, mukaan lukien yli sata helikopteria ja kymmeniä tuhansia ajoneuvoja. NRF:llä ei ole mitään.

– Taistelijamme ovat nyt pääasiassa vuorilla, koska talibaanit ovat muuttaneet Pandžširin laakson suureksi asevarastoksi ja koulutuskeskukseksi terroristeille yli kahdestakymmenestä maasta – selittää Nigara.

Lisäksi NRF:n lisäksi toimivat Afghanistan Freedom Front ja Afghanistan United Front. Kaikki nämä voimat tekevät yhteistyötä, koska tavoite on sama – ajaa terroristit pois Afganistanista. Viidennen talibanien hallintovuoden juhlavuonna yhä useampi tuntee, että mitta on täysi.

El Dorado USA:n rahoilla ja huumeidenkaupalla

Puhuttaessa naisten asemasta Afganistanissa Nigara käyttää usein termiä „sukupuolinen apartheid”, korostaen kaikkialla vallitsevaa väkivaltaa. Talibaanit voivat lähestyä naista kadulla ja lyödä häntä kiväärin piipulla päähän, jos hänestä tuntuu, että hänen pukunsa ei ole sopiva. Hän uskoo, että tämä ei ole vain hänen oikeutensa, vaan myös velvollisuutensa. Hänen pitää valvoa moraalia. Sama opettaja madrassa, joka puhuu puhtaudesta ja vaatimattomuudesta, seksuaalisesti hyväksikäyttää usein poikia ja pakottaa heidät vaikenemaan.

– Surullista, että emme voi luottaa ulkopuoliseen tukeen, mutta muuten ei voi elää – Nigara huokaisee ja muistuttaa, että Afganistan on nykyään ainoa maa maailmassa, jossa puolet väestöstä on poissuljettu julkisesta elämästä ja taloudellisesta toiminnasta.

– Talibaanit muuttavat kaiken patologiseksi, mihin koskettavat. Katso madraseja. Aikaisemmin ne olivat tiedekeskuksia. Opiskeltiin astronomiaa, algebraa, logiikkaa. Luettiin runoja. Nyt ne ovat aivopesukeskuksia ja seksivankileirejä. Kaksi viikkoa sitten Pandžširin nuori leski pyysi minua apuun. Kolme lasta ja raskaus pitkällä. Hän näki, kuinka talibaanit tappoivat miehensä. Kaksi laukausta. Yksi kurkkuun, toinen rintaan. Hän vielä eli. Hän ei saanut lähestyä. Uhkasivat tappaa hänet ja lapset.

Vanhin, kaksitoistavuotias poika, käy madrassa. Talibaanit pakottavat poikia käyttämään huumeita. Nainen haluaisi paeta suojelemaan lapsiaan, mutta ei ole mihin. Paikallisen avun antoi Puolan Rauhan koulu -järjestö, joka tarjoaa katon päälle viidelletoista leskelle Kabulissa. Näin se nyt on.

Ihmiset kerjäävät ja nälkää näkevät, mutta talibaanitillä on rahaa. Viikossa Yhdysvalloista tulee heille 40 miljoonaa dollaria terrorismin vastaisiin toimiin ja saman verran humanitaariseen apuun. Ulkomainen ruoka päätyy myös terroristeille koulutusleireille. On myös rahaa huumeidenkaupasta.

– Kiinalaiset yritykset, jotka ovat kiinnostuneita rikkaista luonnonvaroistamme, toimivat aktiivisesti ja maksavat. Kaikki menee talibaanien kassaan. Eihän teillä ole budjettia tai normaalia hallintoa. Nämä ihmiset eivät siitä mitään ymmärrä – selittää Nigara.

Talibaanit osaavat myös etsiä yhteistyökumppaneita. Tällainen tapaus Belgiaa on viime aikoina saanut julkisuutta Sarah Adamsin – entisen CIA-agentin, nykyisen analyytikon. Näyttää olevan liikemies, kuivattujen hedelmien ja sahramin maahantuoja. Mutta Afganistanin matkoillaan hän tapasi useita talibanien johtavia edustajia. Hän on myös heidän palkkalistallaan. Rikas, vakaa asema. Yhteyksien kautta poliitikkoihin hän voi vaikuttaa paitsi narratiiviin, myös konkreettisiin toimiin. Hän voi kannustaa „pragmatistiseen” lähestymistapaan. Kyllä, talibaanien läsnäolo on tosiasia, ei voi olla vihainen todellisuudelle.