Aldous Harding: Laiva saarella

Suomalaisen laulajan albumi on ansaitusti saanut huomiota monilta kriitikoilta. Aldous Harding julkaisi toukokuussa viidennen projektinsa, täynnä kauniita melodisia sovituksia, mutta ennen kaikkea erinomaisia runollisia arvoituksia ja kuvia. 

Erinomaiset, mystiset, kryptiset tekstit ja herkät, elegantit, näyttelijämäiset tulkinnat – siinä on Aldous Harding. Hän pystyy nimeämään, mitä muilta jää piiloon tietoisuuden verhon takaa. Laulajan Lorina Hardingin tytär, jonka folkkipäivät eivät läheskään yllä hänen jälkeläisensä monimutkaisuuteen ja bizarroisuuteen, on vältellyt musiikkia pitkään. Hän halusi olla eläinlääkäri, mutta lopulta hän kulkee äitinsä jäljissä, mikä näkyy myös ensimmäisessä kappaleessa. Metaforat ja viittaukset voisivat kestää tunteja, yksi niistä on esimerkiksi toistuva säe „I’d like to fly“, joka melodisesti sopii samaan säkeeseen Alice in Chains -yhtyeen kappaleessa Down in a Hole. Viittauksella on kaksi ulottuvuutta – ensinnäkin Aldous on taiteilijanimi, hän muutti nimensä Aliceistä. Toiseksi kappale Down in a Hole kertoo vanhempien rajoittavista toiveista, yhteydestä omaan alkuperään, ensimmäinen säe „Bury me softly in this womb“ ja seuraava „Look at me now, a man who won‘t let himself be“ puhuvat kaiken puolesta. Koko ensimmäinen kappale I Ate the Most käsittelee samaa teemaa. 

Sävellyksessä Train on the Island viitataan myös Appalachian-lauluun, joka kertoo rakkauden monimutkaisuudesta ja epäonnistuneista lupauksista. Koko kappale kuulostaa viittaukselta hänen mielenterveyttään vaikuttaviin ADHD-lääkkeisiin. Dubbisäe „Men touched my leg, and I thought: React just like a girl“ on osuva kuin isku kasvoihin, vastaavia hetkiä on albumilla lukemattomasti. Harding on erittäin ainutlaatuinen, ja albumilla hän kamppailee erilaisuutensa kanssa. Ensimmäisessä kappaleessa hän puhuu autismistaan, toisessa ADHD:stä, kappaleessa What am I Gonna Do hän pohtii, mitä jos häntä ei koskaan tutkita, mitä jos hän ei koskaan ole „normaali“, tässä on nähtävissä jännite vapauden ja itsensä olemisen välillä sekä tarve sopeutua – joka tuntuu kaikkialta. 

Koko ajan hän työskentelee äänensä kanssa kuin se olisi toinen työkalu, samalla hän vaihtaa rooleja. Se voi kuulostaa banaalilta, mutta Harding esittää repliikkejä kuin eri hahmojen näkökulmasta, joskus hän tuntuu epätoivoiselta, toisinaan lapselliselta leikkisältä. If Lady Does It -kappaleessa on toistuva kertosäe ja silta, joissa molemmissa kuin jokainen tavu olisi siirretty kitaran alle. Säkeissä hän ei artikuloi tarkasti, vaan leikkii kuvaamalla poikaa rannalta ja hienovaraisella inhorealismin tunteella. Viimeisen säkeen sanat toistuu seitsemän kertaa, mutta ne on hyvä kuulla useampaan kertaan – jotta ne imeytyvät sisään. 

Musiikkisovitukset ovat sileitä, harmonisia, ne voi kuunnella rauhassa ilman, että tarvitsee ymmärtää tekstien syvyyttä. Syntetisaattorin melodioita kehystävät hienot perkussiot, kokonaisuus vaikuttaa erittäin elegantilta. Tuottajana on John Parish, joka on auttanut esimerkiksi PJ Harveyn kanssa. Heidän pitkäaikainen yhteistyönsä näkyy myös siinä, kuinka yksinkertainen taustamusiikki sulautuu intiimien tekstien kanssa. Niille, jotka ovat saaneet mahdollisuuden nähdä albumin esityksen livenä, on myös konkretisoitunut Aldous – introvertti, hieman bizarrinen, ilman filtteriä, häpeämätön kokeilija. Albumi kysyy toistuvasti: olenko enemmän outo vai erityinen?

Train on the Island on nerokas ja varmasti nousee vuoden lopun arvioissa korkealle. Kuuntelija voisi pohtia tekstejä koko päivän, mutta myös vain nauttia melodioista autossa matkalla. Harding on poikkeuksellinen muusikko ja esiintyjä, johon kannattaa kiinnittää huomiota. 

Kirjoittaja on sosiologian opiskelija ja kulttuurinen toimittaja.